"Rautatie elää ikuisesti"

Nyky-Azerbaidžanissa rautatiet eivät ole yhtä vahvassa asemassa. Öljy ja kaasu hallitsevat maan kolmannen presidentin ja edelläkävijän, edesmenneen Heidar Alijevin, suunnitelmien mukaisesti. Hän teki silkalla tahdonvoimalla Azerbaidžanista maan, jollainen se nyt on: melko turvallinen ja suhteellisen riippumaton, alueensa talouden yksinvaltias. Alijev oli sen verran kaukokatseinen, että kutsui ulkomaisia yrityksiä mukaan Kaspianmeren kehityshankkeisiin, ja hän myös ymmärsi rautaisen silkkitien merkityksen.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Nyky-Azerbaidžanissa rautatiet eivät ole yhtä vahvassa asemassa. Öljy ja kaasu hallitsevat maan kolmannen presidentin ja edelläkävijän, edesmenneen Heidar Alijevin, suunnitelmien mukaisesti. Hän teki silkalla tahdonvoimalla Azerbaidžanista maan, jollainen se nyt on: melko turvallinen ja suhteellisen riippumaton, alueensa talouden yksinvaltias. Alijev oli sen verran kaukokatseinen, että kutsui ulkomaisia yrityksiä mukaan Kaspianmeren kehityshankkeisiin, ja hän myös ymmärsi rautaisen silkkitien merkityksen. Panahov puolestaan pönkittää edelleen Alijevin suunnitelmaa, joka takaa Azerbaidžanin riippumattomuuden jatkossakin.

51-vuotias, harmaantuva Panahov levittää pöydälleen Etelä-Kaukasuksen kartan ja piirtää sormillaan hitaasti reitin idästä länteen, mereltä merelle. Juuri tämän pöydän ääressä hän neuvotteli Georgian ja Turkin liikenneministerien kanssa usein pikkutunneille saakka. Hän latelee lukuja lempeään sävyyn: Rautaisen silkkitien kokonaispituus 800 kilometriä. Vuotuinen rahtikapasiteetti 25 miljoonaa tonnia. Hän puhuu azerbaidžanilaisista, jotka lähtivät Turkkiin pakoon kommunismia. ”Minusta tuntuu hyvältä tuoda veljet taas yhteen”, hän sanoo.

Azerbaidžanista tuli islamilainen parlamentaarinen tasavalta vuonna 1918, ja sellaisena se pysyi parisen vuotta. Neuvostoliitosta irtautumisen jälkeisessä Azerbaidžanissa sen paremmin islam kuin parlamentaarisuuskaan eivät ole ainakaan näkyvästi esillä. Bakusta on vaikea löytää niin minareettia kuin rehellisiä vaalejakin, kalliita Bentley-autoja sen sijaan näkyy siellä täällä. Vauraus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo eivät välttämättä sulje toisiaan pois, mutta öljyvaltiossa on houkuttelevaa keskittyä edelliseen jälkimmäisen kustannuksella. Se on sitäkin kiehtovampaa, kun maailma janoaa kyseisen maan tuotantoa. BTC on ainoa putki, jonka kautta Välimeren öljytankkereihin virtaa muuta kuin Venäjän, Opecin tai arabimaiden öljyä. Maailman öljyvarojen ehtyessä Azerbaidžanin vaikutusvalta on kasvanut entisestään.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ei ole yleinen puheenaihe Azerbaidžanissa. Vallanpitäjille on tärkeämpää se, että valtio on kyennyt selviämään ja jopa kukoistamaan hankalassa ympäristössä. Erään virkamiehen sanoin: ”Georgiassa asuu optimisteja, Armeniassa valittajia, Azerbaidžanissa realisteja.” Tarkemmin sanoen Bakussa. Lyhyt matka vanhalla rautatiellä pääkaupungista luoteeseen ei tuo eteen niinkään poliittisia realisteja kuin karun todellisuuden eli hökkeleitä, joiden asukkaat eivät ole hyötyneet öljybuumista. Joka neljäs azerbaidžanilainen elää köyhyysrajan alapuolella.

Vanhoissa vaunuissa näkyy neuvostoajan loiston rippeitä, karkeakutoisia röyhelökankaita ja verhoja, ikkunoiden väliin ripustettuja maisematauluja. Tärkättyihin univormuihin pukeutuneet rautatieläiset pitävät huolta junasta, kun se jyskyttää läpi maailman, joka on hyvin kaukana Bakun ylellisyydestä. Nainen lapioi hiiliä kamiinaan, joka pitää vaunun lämpimänä. Musa Panahov tuntee nämä junat ja tietää, etteivät ne vedä vertoja saksalaisille, japanilaisille tai amerikkalaisille. Hän on rautatieläinen öljymaassa. ”Öljy ja kaasu loppuvat vielä jonain päivänä”, hän sanoo hymyillen. ”Rautatie elää ikuisesti.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...